On God’s Bits of Wood / Jumalan puupalikoista

The exhibition at Amos Anderson Art Museum in Helsinki brings vodun-objects to a Finnish cultural milieu – and crosses borders between cultures and religions, art and non-art, magical and common. They are objects in-between, I write in my post about the exhibition based on Juha Vakkuri’s and Matti-Juhani Karila’s collections. The exhibition, “Mami Wata and God’s Bits of Wood”, will be open until 30.1.2012 and Juha will be giving a tour of his collection on 29th January at 12.00. The national Voodoo Day will be celebrated in Benin on 10th January.

*   *   *


Wooden Fishermen's Fetishes from Ada Tribe, Ghana in exhibition at Amos Anderson Art Museum, Helsinki. Collection from Juha Vakkuri, the exhibition curated by Tintti Timonen.

Länsi-Afrikassa yleiset, voodoo-uskontoon liittyvät fetissinuket tuovat mieleeni ajatuksen vieraudesta ja outoudesta, joka on kuitenkin samaan aikaan kovin arkista ja kotoisaa. Freud puhui ilmiöstä (eurooppalaisessa kontekstissa) nimellä unheimlich, kammottava, viitaten aiemmin tuttuun, josta on tullut salattua ja siksi samalla pelottavaa. Nuket ovat minulle “outoja” siksi, että ne ovat maagisia: niillä on ihmisten mielissä yhteys toiseen todellisuuteen. Ne edustavat tuonpuoleisia voimia tässä todellisuudessa, tarjoavat sillan tämän ja tuntemattoman välille. Toisin kuin unheimlich:in tapauksessa, fetissin edustamaa vierautta ja toiseutta ei kuitenkaan voodoo-uskonnossa torjuta vaan pyritään hyväksymään se osana elämää. Sana vodun viittaa siihen, mikä on mystistä, tuntematonta, ja siksi arvostettua, pyhää.

Georgette Singbe, joka vastaa Villa Karon pienoismuseosta Grand-Popossa toteaa usein, että näyttelyssä esineillä ei enää ole niiden maagista voimaa. Ne on irrotettu kontekstistaan – arjesta, jonka osana uskontoa harjoitetaan. Jotakin tuosta voimasta on kuitenkin jäljellä – ainakin sekulaarissa mielessä – myös Amos Andersonin taidemuseon ylimmän kerroksen näyttelyssä. Esineiden tarinat kulkevat kulttuurista, kontekstista ja miljööstä toiseen.

Fetissinuket ovatkin rajaesineitä monessa eri merkityksessä. Taidemuseossa näytteillä ollessaan ne ovat taiteen ja ei-taiteen rajoja koettelevaa arjen taidetta. Voodoo-esineinä ne ovat maagisen ja ei-maagisen rajoja rikkovaa uskonnollista esineistöä. Ja nyt täällä Suomessa ne ovat objekteja, jotka tasapainoilevat kulttuurien ja uskontokuntien rajoilla.

Fetissien mukanaan kuljettama animistinen ajattelu ei ole kuitenkaan täysin vierasta suomalaiselle mielelle. Tarinat esimerkiksi metsän väestä, Tapiosta, Mielikistä ja Vellamosta, ovat meille tuttuja satujen ja kansanrunouden kautta mutta samalla hyvinkin läheistä, 1900-luvun puolelle ulottuvaa kansanperinnettä. Siinä missä suomalaisissa traditioissa painottuvat metsä ja sen maagiset piirteet, on Länsi-Afrikassa merellä tärkeä asema. Jos metsä edusti suomalaisille tuonpuoleista, muistuttaa meri Guineanlahden asukkaille toiseudesta, johon on suhtauduttava kunnioituksella: niin elanto kuin myös elämä ovat riippuvaisia suhteesta mereen.

"The Serpent Priestess" (ca. 1926) by German artist Schleisinger is often displayed as a popular image of Mami Wata in Africa and in the Diaspora. Credit: Wikipedia.org

Amos Andersonin näyttelyssä voi havaita, että ghanalaisten Adojen veistoksilta puuttuu raajoja. Näin voidaan suojautua haiden hyökkäyksiltä ja muilta kalastajia uhkaavilta vaaroilta: fetissi on jo luovuttanut kätensä tai jalkansa merelle, eikä kalastajan tarvitse pelätä.

Mami Wata -veistokset ja -maalaukset puolestaan kunnioittavat vedenjumalaa (”Mami Water”), jolla on usein eurooppalaisen merenneidon piirteet ja joka kantaa mukanaan tärkeitä voodoo-symboleita. Käärmeet kertovat voimasta ja luovat sillan tämän- ja tuonpuoleisen välillä. Joskus Mami Wata kannattelee suurta munaa, joka representoi elämää. Kauri-simpukat ja niiden muodot symboloivat rahaa ja vaurautta, ja usein toistuva kolmipäisyys on puolestaan merkki Mami Watan androgyynistä Denzu-muodosta. Mami Wata on voimakas jumala, joka tarjoaa onnea ja hyvinvointia kannattajilleen. Hänen merkkiensä alla syntyneet voivat olla varmoja menestyksestään elämässä – mutta vain jos heillä on puhdas sydän.

Beniniläinen kirjailija, sosiologi Dominique Aguessy on kuvannut osuvasti voodoo-uskonnon tarjoamia mahdollisuuksia käsitellä elämän ja olemassaolon vaikeita kysymyksiä tarinoiden ja symbolien kautta:

Le travail sur l’imaginaire et les symboles est encore plus vital si l’on veut encourager l’individu et les groupes humaines à retrouver une cohérence interiéure ou interne, de façon à être plus à même de vivre en paix avec ses voisins et en harmonie avec le reste du monde. (Contes du Bénin: L’oracle du Hibou, 2004.)

Lyhyesti suomentaen, Aguessylle voodoon tarkoituksena on tarjota itseymmärrystä ja siten mahdollisuuksia rakentaa eettisiä suhteita toisiin ihmisiin ja koko maailmaan.

Täällä vielä pieni kurkistus Fondation Cartierissa Pariisissa maalis-syyskuussa 2011 järjestettyyn näyttelyyn Vaudou.

Advertisements

Visit at the Museum: “Le petit musée de la Villa Karo”

As some people already know, Villa Karo has a small museum collection, created by Juha Vakkuri and Matti-Juhani Karila and first opened to public in 2001.

The objects in the collection bring together, in many different ways, West African and European or Finnish traditions and histories. The collection illustrates traditional African beliefs, especially vodun, but also the ways how Christianity and colonialism have influenced West African countries and people – and the ways how for example Finnish nature-based religions bear likeness to African ones.

In the museum, one can for example find a priest of Heviosso, the God of Thunder (like Thor in the North or Ukko in Finland) who brings justice to the world in Fon, Ewe and Yoruba -tribes’ beliefs, wearing a European bowler hat. Or a hay mask from Tikar-tribe with eyes made of Benetton-buttons.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Very interesting part of the museum is the collection of “colons” – wooden, painted dolls that depict the times of colonization in Africa. French colonial administration hired locals to work in the government, and “colons” represent the local people dressed in European uniforms and clothes. The colonization of Benin (former Dahomey) began in 1892 and the country gained independence from France finally in 1958.

Today the colon-tradition has become a part of souvenir business, and in the same way as one can find Barbie-dolls dressed as stewards, doctors or movie stars, one can find colon-dolls representing different kinds of professions, from photographers to football players and horse racers.

The collection of Villa Karo is expanding little by little, and in charge of the museum in Grand-Popo is Georgette Singbe, who gives tours of the museum for school groups, tourists and anyone interested.

The museum is open from Monday to Friday between 8.00 and 12.00 and 16.00 and 18.00, and on Saturdays from 9.00 to noon. The admission is free, like all activities in Villa Karo, so if you happen to be in Grand-Popo, Benin, be sure to pay the museum a visit!

Afrikka vierailee taas Helsingissä / Africa visits Helsinki again

Afrikka-aiheinen Ars11 päättyi eilen, mutta helsinkiläiset saavat joulukuuksi peräti kaksi uutta Afrikkaa sivuavaa tai käsittelevää näyttelyä.

3. joulukuuta Villa Karon kevään 2011 stipendiaatti Antti Seppänen avaa Beninissä ja lähimaissa kuvaamaansa video- ja valokuvamateriaalia esittävän näyttelyn galleria Volgassa. Unien portit -nimeä kantava näyttely pujahtaa taiteilijan omiin uniin:

”Joku voisi väittää että kuvat olisi voinut lavastaa ja kuvata missä hyvänsä. Kuitenkaan kokemusta joka nämä näyt synnytti, ei olisi voinut lavastaa. Ehkä minun ei Afrikassa tarvinnut nähdä unia öisin, aika hereillä oli liian vahvaa. Mutta olinko sittenkään Afrikassa? En ole ihan varma. Nämä kuvat ovat portteja uniini. Ota avain ja astu sisään, ole hyvä.” – Antti Seppänen

Viettely - Seduction by Antti Seppänen.

2. joulukuuta avautuu Amos Andersonin taidemuseossa Mami Wata ja jumalan puupalikat -niminen näyttely. Se on kahden Villa Karon ystäville tutun keräilijän vuosien työn tulos. Juha Vakkuri ja Matti-Juhani Karila ovat tahoillaan keränneet mittavan kokoelman afrikkalaista taidetta monilla matkoillaan ympäri mannerta. Näistä esineistä koostuvan näyttelyn on koostanut kuraattori Tintti Timonen.

*    *    *

This week is a real treat for friends of  West African art and culture living near Helsinki as two different exhibitions will be opening.

Villa Karo’s last spring’s scholarship holder, filmmaker Antti Seppänen will have an exhibition in Galleria Volga focusing on video footage and photographs depicting his dreamful experiences in West Africa.

In Amos Anderson museum will take place an exhibition presenting the works of two African art gatherers well known by friends of Villa Karo: Juha Vakkuri and Matti-Juhani Karila. Along with curator Tintti Timonen the two gentlemen are putting on display their favourite pieces, sacred and profane, collected from numerous travels in Africa.

Antti Seppänen : “Unien Portit” / “The Gates of Dreams”
3rd-23rd December
Galleria Volga
Museokatu 34
00100 Helsinki

Karila&Vakkuri: “Mami Wata ja jumalan puupalikat”
2nd December – 30th January
Amos Andersonin taidemuseo
Yrjönkatu 27
Helsinki 00100

Look at me! The enchantment of photographs

Text by Matti-Juhani Karila (translated and abbreviated by Anna Ovaska)

I am not a photographer, but I’ve gotten hooked on the mysterious enchantment of photos – on this “one-hundredth part of a second which makes a blink of an eye eternal”, as American poet Hart Grane described the essence of photography in 1923.

I can’t imagine that any of you who read this article would travel to Africa without a camera, not even painters whose predecessors in the 19th century were worried that photography would someday perhaps displace the images made by hand. Digital cameras have destroyed some of the charm of photographs, but much of it is still left. Something of its innermost, original essence is alive today, and this is what I have tried to capture in the three exhibitions I have curated in Villa Karo, Grand-Popo between 2007 and 2011.

Whatever the limitations (through amateurism) or pretensions (through artistry) of an individual photographer, a photograph – any photograph – seems to have a more innocent, and therefore more accurate, relation to visible reality than do other mimetic objects. (Susan Sontag 1977, 3.)

One can of course aggravate and say that photos are not true. Negatives have been manipulated since photography was born. As early as in 1855 a German photographer shocked the audience in the World’s Fair held in Paris by showing two versions of one single photo: the original and the revised. He had developed a technique to modify negatives – to modify the truth. And as Susan Sontag has written: “News about the camera’s ability to lie made portraits even more popular. People wanted to get ideal pictures of themselves: photos of them at their best.

The thought of a three-part series of exhibitions in Grand Popo was born in 2007 when I built together with Stefan Bremer an exhibition called “Les témoignages du passé – Evidence from the Past”. I had collected about hundred enlarged postal cards from the colonial Africa. Pictures were taken by white colonists and their theme was “African people”. They show how nothing can replace the power of photographs as interpreters of the past (even if they are manipulated and modified) – maybe only objects in museums and their stories can bear the same value. I had collected the images from my own collections and from other collectors’ collections, from the archives of Finnish Missionary Society and from the huge Unesco archives. “Les témoignages” covered a period of time from the end of 19th century to the middle of 20th century.

It is nostalgic time right now, and photographs actively promote nostalgia. Photography is an elegiac art, a twilight art. — Precisely by slicing out this moment and freezing it, all photographs testify to time’s relentless melt.” (Susan Sontag 1977, 11.)

Camera can also be used to emphasize the reality. A photograph is indisputable evidence that something has happened. Photographs can distort reality, but they also show that something, something that resembles the picture, has once existed.

After the independency of African countries, a lot of know-how brought by the white people disappeared as the former colonizers withdrew themselves back to Europe. But some things remained. The idea of making photographs stayed and African photo studios were created. From these treasures I collected the other exhibition to Grand-Popo in 2009. I don’t know any of the people in these studio photos, but I sense the importance of those moments which “make one-hundredth of a second eternal”. People rarely smile in these portraits, they are dressed up, they look directly to camera. The photos in the series cover time from mid of 20th century to the end of the millennium; portraits of African families taken by Africans.

Those ghostly traces, photographs, supply the token presence of the dispersed relatives. A family’s photograph album is generally about the extended family – and, often, is all that remains of it. (Susan Sontag 1977, 6.)

Antti Seppänen 2011 "Il était une fois en Afrique"

Regarde-moi! – Look at me!” is a logical continuation to these two earlier exhibitions. I have asked fourteen Finnish photographers to collect series from the photos they have taken in West-Africa in the first decade of the millennium. The working titles of these series anticipate an interesting ensemble: “Market days”, “Coups d’oeil”, “Street style”, “Friends”, “The Day of the School Uniform”, “They are”…

Photographers Stefan Bremer, Kari Hakli, Tuula Heinilä, Tapio Heikkilä, Sade Kahra, Jari Kivelä, Tuija Kuusela, Anu Nirkko, Lauri Nykopp, Joona Pettersson, Laura Pörsti, Cecilia Rosenlew, Antti Seppänen and Adolfo Vera have promised to participate in the exhibition. The exhibition will be opened in the mid-October 2011 and it will last until February 2012.

It would not be wrong to speak of people having a compulsion to photograph: to turn experience itself into a way of seeing. Ultimately, having an experience becomes identical with taking a photograph of it, and participation in a public event comes more and more to be equivalent to looking at it in photographed form. That most logical of nineteenth-century aesthetes, Mallarmé, said that everything in the world exists in order to end in a book. Today everything exists to end in a photograph. (Susan Sontag 1977, 18–19.)

Matti-Juhani Karila

Excerpts from Susan Sontag’s collection of essays On Photography (1977)