Monikulttuurisuudesta: teemana kulttuurinen itseymmärrys, porttina Villa Karo

Marjo Räsänen Villa Karossa 5. syyskuuta-8. lokakuuta 2012.

Aika joutuu vilkkaan. Siitä on jo tovi, kun Villa Karossa syksyn ensimmäisenä stipendiaattina syys-lokakuussa työskennellyt Turun yliopiston opettajankoulutuslaitoksen lehtori ja Aalto-yliopiston taiteen laitoksen dosentti, kuvataideopettaja Marjo Räsänen saapui kulttuurikeskukseen työstämään neljättä kirjaansa, kuvataidetta opettaville ja opiskeleville suunnattua Visuaalisen kulttuurin MONILUKUKIRJAa.

Monikulttuurisen identiteetin kukka

“Jokainen ihminen ja esine itsessään ovat monikulttuurisia. Niin myös taideteosten tulkinnassa on kyse aina kahden kulttuurin tekijän ja vastaanottajan kohtaamisesta”, Marjo selostaa kirjansa kantavaa ajatusta.

“Tätä ajatusta voidaan havainnollistaa yksilöä kuvaavan kahdeksanterälehtisen kukan avulla. Terälehtiä ovat minuuttamme rakentavat asiat: ikä, sukupuoli, etnisyys, maailmankatsomus, sosiaaliryhmä, asuinpaikka, kyvyt ja kieli. Nämä seikat vaikuttavat kokemuksiimme ja tulkintoihimme ympäristöstä ja muista ihmisistä. Se miten näistä osasista koostuva yksilö käyttäytyy ja havainnoi ympäristöään, riippuu tämän lisäksi häntä ympäröivän yhteisön makrokulttuurista. Lähestymistapa tarjoaa mahdollisuuden tarkastella omaa itseä osana ympäröivää kulttuuria, ymmärtää sekä omien että muiden ihmisten tulkintojen lähtökohtia ja nähdä oman kulttuurin läpitunkevuus. Lähestymistavan keskeinen tavoite on itsen ymmärtäminen ja rakentaminen suhteessa kulttuuriin ja muihin ihmisiin.”

Monikulttuurisuus toi Marjon lopulta myös Afrikkaan ja Villa Karoon. Hänellä oli puolet kulttuurirahaston kirjaa varten myönnetystä apurahasta vielä käyttämättä ja kovalevy pullollaan kärsivällistä työstämistä vaativaa raakamateriaalia. Marjo kysyi itseltään: Miksei työstäisi kirjaa eteenpäin Afrikassa, mantereella, joka niin stereotyyppisesti liitetään monikulttuurisuuteen?

Kirjailijan kirjailijalle perustamasta Villa Karosta löytyi sitten jokseenkin täydellinen työrauha ja lähes julkaisukelpoista tieteellistä tekstiä syntyi kymmenen sivun viikkovauhtia. Vaikka tahti olikin hurja, jäi kuusi-kahdeksantuntisiin työpäiviin kuitenkin tilaa uusille ajatuksille, ja rentouttavan uinuva ilmapiiri helli uusien projektien aihioita.

Monikulttuurisuudesta

Marjon käsittelemät teemat liittyvät läheisesti myös Villa Karon päämääriin: kulttuurivaihtoon ja kulttuurien välisen ymmärryksen lisäämiseen. Marjon mukaan monikulttuurisuus ei ole helppoa. Yleensä se pelkistyy toiseuden eksotisointiin tai näennäiseen tasa-arvoon: toinen ihminen nähdään erilaisena, muttei kyetä havaitsemaan sitä, että se millaisena hän näyttäytyy meille, riippuu siitä keitä me itse olemme. Samalle perustalle, kykenemättömyydelle nähdä omaa itseään ja tunnistaa omia ennakkoluuloja kun tarkastelee toista, pohjaa myös rasismi. Itseymmärrykseen perustuva näkökulma on tarpeen kulttuurien välisissä kohtaamisissa ja mikseivät avaimet rasisminkin torjuntaan löytyisi täältä.

Kokemuksia Beninistä ja Villa Karosta

Marjon mukaan työskentelyjakso Villa Karossa on ollut erittäin hedelmällinen ja vaikka hän tunnustaakin olevansa erakko, hän koki, että viisi viikkoa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa olivat antoisia ja tarjosivat mahdollisuuksia tärkeään taiteidenväliseen keskusteluun. Marjon puheessa kuuluu myös tyytyväisyys Villa Karon henkilökuntaan ja ilmapiiriin: “Oli niin ihanan helppoa! Kommunikaatio pelasi eleiden ja 30 vuoden takaisen ruostuneen lukioranskan taidoillakin”, Marjo iloitsee.

Yli protestanttisen raadannan nousevat Marjon työskentelyjakson huippuhetkiin kaksi asiaa: yhdessä Villa Karon museovastaavan Georgette Singben, tanssija Rea-Liina Brunoun ja muusikko Susanna Hietalan kanssa toteutettu lasten työpaja sekä keskustelu taidekasvatuksesta paikallisessa taidekeskuksessa, Georges Agbazahoun ja Camilla Heidenberg-Agbazahoun perustamassa Centre Académique des Arts Africains et d ́Écoutes de Grand-Popossa.

Ympäristöherkkyyteen tähdänneessä työpajassa kerättiin rannalta löytyneitä aarteita: muovipussinriekaleita, simpukankuoria, varvastossun jäänteitä, styroksinkappaleita. Näistä rakennettiin installaatio vanhaan kalaverkkoon Villa Karon pihalle. Verkon alla Hietalan säestämänä ja Brunoun tanssittamina lapset eläytyivät merenelävien liikeratoihin. Toisinaan on vaikea vetää rajaa sen välille, mikä on luonnon tekemää, ja mikä ihmisen. Aina tämä ei ole edes tärkeää: “Niin simpukka kuin vaahtomuovin palakin voi olla kaunis ja hyödynnettävissä uudelleen”, Marjo kiteyttää työpajan ideaa.

Georgette Singben lapsille järjestämää museovierailua seurannutta piirustustuokiota tarkkaillut Marjo innostui afrikkalaisten naamioiden kääntöpuolille syntyneistä piirroksista. “Kuin suoraan lapsen kuvallista ilmaisua käsittelevästä oppikirjasta!” Marjo ihasteli eri-ikäisin pienin sormin syntyneitä kuvia, joista hän löysi ihmisen kuvaamisen universaaleja vaiheita pääjalkaisista hahmotelmista yksityiskohtaisiin omakuviin.

Myös vierailu Georges Agbazahoun ja Camilla Heidenberg-Agbazahoun afrikkalaisten taide- ja kertomuskeskukseen jäi Räsäselle mieleen. “Opetus keskittyy lasten itseilmaisuun, eivätkä kontekstuaalisuus ja kulttuuriset traditiot olleet yllätyksekseni juuri ollenkaan läsnä”, Marjo kuvailee kokemuksiaan. Hän yllättyi siitä, että afrikkalaisessa kulttuuriympäristössä, joka tunnetusti on paljon eurooppalaista yhteisöllisempi, keskuksen taideopetuksessa lasta näytettiin lähestyttävän ensisijaisesti yksilönä sen sijaan että hänet olisi nähty kulttuurinsa edustajana. “Afrikkalainen kulttuuriympäristö ja paikalliset, rituaalijärjestelmät saivat minut odottamaan yhteisöllisempää taidekäsitystä”, Marjo perustelee hämmennystään. Hän harmittelee sitä, ettei tämän yksittäisen taideopetuskohtaamisen lisäksi ehtinyt seurata paikallisten koulujen opetusta, koska koulut alkoivat vasta juuri ennen kotiinlähtöä

Vaikka kirjoittamiseen olikin riittävästi aikaa, tuntui viisi viikkoa Grand-Popossa Marjosta lyhyeltä: “Kuherruskuukausihan tämä vasta oli!”, hän toteaa oleskelustaan ja lisää: “Arkeen ei vielä näin lyhyessä ajassa päässyt käsiksi”.

Kotiin viemisiksi jäi valmiiden sivujen lisäksi kuitenkin vielä säkillinen eksotiikkaa ja voodoota pureskeltavaksi. Grand-Popo jätti Marjoon myös paluun kipunan: “Voisin mahdollisesti hakea jatkostipendiä Villa Karoon, jotta ehtisin päästä paikallisten lasten pariin koulun penkille tekemään kuvia ja keräämään uutta materiaalia tutkimukseni ja opetustyöni tueksi”.

La première semaine en Finlande

L’été 2012 en Finlande : ma visite en Finlande cette année m’a plus permis de découvrir l’art Finlandais ainsi que leurs musées. Dès ma première semaine j’ai visité le musée Amos Anderson, Made in Kallio, atelier de design pour fabrication des chaussures, conception des tenues et beaucoup d’autres choses et ensuite le musée Ateneum. J’étais vraiment émerveillée par les œuvres finlandaises et j’ai réalisé une fois encore l’importance et le rôle qu’un musée peut jouer dans la vie d’un être. Ces musées que j’ai visités sont toujours remplis des touristes venus des pays différents ainsi que la population Finlandaise et cela laisse à savoir l’importance qu’ils accordent à l’art.

Les réserves du musée Ateneum sont de gigantesques salles avec des œuvres rangées par ordres et par catégories ainsi que de confortables caisses d’expédition des œuvres. Par exemple si certaines œuvres sont sollicitées par les musées voisins ou à l’étranger ces caisses sont utilisées pour le transfert de ces œuvres pour éviter des dommages. J’envie aussi le secteur de la radiographie. Dans cette salle l’appareil permet de détecter les dommages causés à certaines œuvres par le temps et les corps étrangers afin d’y remédier. On dirait dans un centre de santé. Les œuvres sont précieuses et des soins leurs sont accordés à chaque fois que le besoin y ait.

Georgette Singbe

This slideshow requires JavaScript.

On God’s Bits of Wood / Jumalan puupalikoista

The exhibition at Amos Anderson Art Museum in Helsinki brings vodun-objects to a Finnish cultural milieu – and crosses borders between cultures and religions, art and non-art, magical and common. They are objects in-between, I write in my post about the exhibition based on Juha Vakkuri’s and Matti-Juhani Karila’s collections. The exhibition, “Mami Wata and God’s Bits of Wood”, will be open until 30.1.2012 and Juha will be giving a tour of his collection on 29th January at 12.00. The national Voodoo Day will be celebrated in Benin on 10th January.

*   *   *


Wooden Fishermen's Fetishes from Ada Tribe, Ghana in exhibition at Amos Anderson Art Museum, Helsinki. Collection from Juha Vakkuri, the exhibition curated by Tintti Timonen.

Länsi-Afrikassa yleiset, voodoo-uskontoon liittyvät fetissinuket tuovat mieleeni ajatuksen vieraudesta ja outoudesta, joka on kuitenkin samaan aikaan kovin arkista ja kotoisaa. Freud puhui ilmiöstä (eurooppalaisessa kontekstissa) nimellä unheimlich, kammottava, viitaten aiemmin tuttuun, josta on tullut salattua ja siksi samalla pelottavaa. Nuket ovat minulle “outoja” siksi, että ne ovat maagisia: niillä on ihmisten mielissä yhteys toiseen todellisuuteen. Ne edustavat tuonpuoleisia voimia tässä todellisuudessa, tarjoavat sillan tämän ja tuntemattoman välille. Toisin kuin unheimlich:in tapauksessa, fetissin edustamaa vierautta ja toiseutta ei kuitenkaan voodoo-uskonnossa torjuta vaan pyritään hyväksymään se osana elämää. Sana vodun viittaa siihen, mikä on mystistä, tuntematonta, ja siksi arvostettua, pyhää.

Georgette Singbe, joka vastaa Villa Karon pienoismuseosta Grand-Popossa toteaa usein, että näyttelyssä esineillä ei enää ole niiden maagista voimaa. Ne on irrotettu kontekstistaan – arjesta, jonka osana uskontoa harjoitetaan. Jotakin tuosta voimasta on kuitenkin jäljellä – ainakin sekulaarissa mielessä – myös Amos Andersonin taidemuseon ylimmän kerroksen näyttelyssä. Esineiden tarinat kulkevat kulttuurista, kontekstista ja miljööstä toiseen.

Fetissinuket ovatkin rajaesineitä monessa eri merkityksessä. Taidemuseossa näytteillä ollessaan ne ovat taiteen ja ei-taiteen rajoja koettelevaa arjen taidetta. Voodoo-esineinä ne ovat maagisen ja ei-maagisen rajoja rikkovaa uskonnollista esineistöä. Ja nyt täällä Suomessa ne ovat objekteja, jotka tasapainoilevat kulttuurien ja uskontokuntien rajoilla.

Fetissien mukanaan kuljettama animistinen ajattelu ei ole kuitenkaan täysin vierasta suomalaiselle mielelle. Tarinat esimerkiksi metsän väestä, Tapiosta, Mielikistä ja Vellamosta, ovat meille tuttuja satujen ja kansanrunouden kautta mutta samalla hyvinkin läheistä, 1900-luvun puolelle ulottuvaa kansanperinnettä. Siinä missä suomalaisissa traditioissa painottuvat metsä ja sen maagiset piirteet, on Länsi-Afrikassa merellä tärkeä asema. Jos metsä edusti suomalaisille tuonpuoleista, muistuttaa meri Guineanlahden asukkaille toiseudesta, johon on suhtauduttava kunnioituksella: niin elanto kuin myös elämä ovat riippuvaisia suhteesta mereen.

"The Serpent Priestess" (ca. 1926) by German artist Schleisinger is often displayed as a popular image of Mami Wata in Africa and in the Diaspora. Credit: Wikipedia.org

Amos Andersonin näyttelyssä voi havaita, että ghanalaisten Adojen veistoksilta puuttuu raajoja. Näin voidaan suojautua haiden hyökkäyksiltä ja muilta kalastajia uhkaavilta vaaroilta: fetissi on jo luovuttanut kätensä tai jalkansa merelle, eikä kalastajan tarvitse pelätä.

Mami Wata -veistokset ja -maalaukset puolestaan kunnioittavat vedenjumalaa (”Mami Water”), jolla on usein eurooppalaisen merenneidon piirteet ja joka kantaa mukanaan tärkeitä voodoo-symboleita. Käärmeet kertovat voimasta ja luovat sillan tämän- ja tuonpuoleisen välillä. Joskus Mami Wata kannattelee suurta munaa, joka representoi elämää. Kauri-simpukat ja niiden muodot symboloivat rahaa ja vaurautta, ja usein toistuva kolmipäisyys on puolestaan merkki Mami Watan androgyynistä Denzu-muodosta. Mami Wata on voimakas jumala, joka tarjoaa onnea ja hyvinvointia kannattajilleen. Hänen merkkiensä alla syntyneet voivat olla varmoja menestyksestään elämässä – mutta vain jos heillä on puhdas sydän.

Beniniläinen kirjailija, sosiologi Dominique Aguessy on kuvannut osuvasti voodoo-uskonnon tarjoamia mahdollisuuksia käsitellä elämän ja olemassaolon vaikeita kysymyksiä tarinoiden ja symbolien kautta:

Le travail sur l’imaginaire et les symboles est encore plus vital si l’on veut encourager l’individu et les groupes humaines à retrouver une cohérence interiéure ou interne, de façon à être plus à même de vivre en paix avec ses voisins et en harmonie avec le reste du monde. (Contes du Bénin: L’oracle du Hibou, 2004.)

Lyhyesti suomentaen, Aguessylle voodoon tarkoituksena on tarjota itseymmärrystä ja siten mahdollisuuksia rakentaa eettisiä suhteita toisiin ihmisiin ja koko maailmaan.

Täällä vielä pieni kurkistus Fondation Cartierissa Pariisissa maalis-syyskuussa 2011 järjestettyyn näyttelyyn Vaudou.