Monikulttuurisuudesta: teemana kulttuurinen itseymmärrys, porttina Villa Karo

Marjo Räsänen Villa Karossa 5. syyskuuta-8. lokakuuta 2012.

Aika joutuu vilkkaan. Siitä on jo tovi, kun Villa Karossa syksyn ensimmäisenä stipendiaattina syys-lokakuussa työskennellyt Turun yliopiston opettajankoulutuslaitoksen lehtori ja Aalto-yliopiston taiteen laitoksen dosentti, kuvataideopettaja Marjo Räsänen saapui kulttuurikeskukseen työstämään neljättä kirjaansa, kuvataidetta opettaville ja opiskeleville suunnattua Visuaalisen kulttuurin MONILUKUKIRJAa.

Monikulttuurisen identiteetin kukka

“Jokainen ihminen ja esine itsessään ovat monikulttuurisia. Niin myös taideteosten tulkinnassa on kyse aina kahden kulttuurin tekijän ja vastaanottajan kohtaamisesta”, Marjo selostaa kirjansa kantavaa ajatusta.

“Tätä ajatusta voidaan havainnollistaa yksilöä kuvaavan kahdeksanterälehtisen kukan avulla. Terälehtiä ovat minuuttamme rakentavat asiat: ikä, sukupuoli, etnisyys, maailmankatsomus, sosiaaliryhmä, asuinpaikka, kyvyt ja kieli. Nämä seikat vaikuttavat kokemuksiimme ja tulkintoihimme ympäristöstä ja muista ihmisistä. Se miten näistä osasista koostuva yksilö käyttäytyy ja havainnoi ympäristöään, riippuu tämän lisäksi häntä ympäröivän yhteisön makrokulttuurista. Lähestymistapa tarjoaa mahdollisuuden tarkastella omaa itseä osana ympäröivää kulttuuria, ymmärtää sekä omien että muiden ihmisten tulkintojen lähtökohtia ja nähdä oman kulttuurin läpitunkevuus. Lähestymistavan keskeinen tavoite on itsen ymmärtäminen ja rakentaminen suhteessa kulttuuriin ja muihin ihmisiin.”

Monikulttuurisuus toi Marjon lopulta myös Afrikkaan ja Villa Karoon. Hänellä oli puolet kulttuurirahaston kirjaa varten myönnetystä apurahasta vielä käyttämättä ja kovalevy pullollaan kärsivällistä työstämistä vaativaa raakamateriaalia. Marjo kysyi itseltään: Miksei työstäisi kirjaa eteenpäin Afrikassa, mantereella, joka niin stereotyyppisesti liitetään monikulttuurisuuteen?

Kirjailijan kirjailijalle perustamasta Villa Karosta löytyi sitten jokseenkin täydellinen työrauha ja lähes julkaisukelpoista tieteellistä tekstiä syntyi kymmenen sivun viikkovauhtia. Vaikka tahti olikin hurja, jäi kuusi-kahdeksantuntisiin työpäiviin kuitenkin tilaa uusille ajatuksille, ja rentouttavan uinuva ilmapiiri helli uusien projektien aihioita.

Monikulttuurisuudesta

Marjon käsittelemät teemat liittyvät läheisesti myös Villa Karon päämääriin: kulttuurivaihtoon ja kulttuurien välisen ymmärryksen lisäämiseen. Marjon mukaan monikulttuurisuus ei ole helppoa. Yleensä se pelkistyy toiseuden eksotisointiin tai näennäiseen tasa-arvoon: toinen ihminen nähdään erilaisena, muttei kyetä havaitsemaan sitä, että se millaisena hän näyttäytyy meille, riippuu siitä keitä me itse olemme. Samalle perustalle, kykenemättömyydelle nähdä omaa itseään ja tunnistaa omia ennakkoluuloja kun tarkastelee toista, pohjaa myös rasismi. Itseymmärrykseen perustuva näkökulma on tarpeen kulttuurien välisissä kohtaamisissa ja mikseivät avaimet rasisminkin torjuntaan löytyisi täältä.

Kokemuksia Beninistä ja Villa Karosta

Marjon mukaan työskentelyjakso Villa Karossa on ollut erittäin hedelmällinen ja vaikka hän tunnustaakin olevansa erakko, hän koki, että viisi viikkoa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa olivat antoisia ja tarjosivat mahdollisuuksia tärkeään taiteidenväliseen keskusteluun. Marjon puheessa kuuluu myös tyytyväisyys Villa Karon henkilökuntaan ja ilmapiiriin: “Oli niin ihanan helppoa! Kommunikaatio pelasi eleiden ja 30 vuoden takaisen ruostuneen lukioranskan taidoillakin”, Marjo iloitsee.

Yli protestanttisen raadannan nousevat Marjon työskentelyjakson huippuhetkiin kaksi asiaa: yhdessä Villa Karon museovastaavan Georgette Singben, tanssija Rea-Liina Brunoun ja muusikko Susanna Hietalan kanssa toteutettu lasten työpaja sekä keskustelu taidekasvatuksesta paikallisessa taidekeskuksessa, Georges Agbazahoun ja Camilla Heidenberg-Agbazahoun perustamassa Centre Académique des Arts Africains et d ́Écoutes de Grand-Popossa.

Ympäristöherkkyyteen tähdänneessä työpajassa kerättiin rannalta löytyneitä aarteita: muovipussinriekaleita, simpukankuoria, varvastossun jäänteitä, styroksinkappaleita. Näistä rakennettiin installaatio vanhaan kalaverkkoon Villa Karon pihalle. Verkon alla Hietalan säestämänä ja Brunoun tanssittamina lapset eläytyivät merenelävien liikeratoihin. Toisinaan on vaikea vetää rajaa sen välille, mikä on luonnon tekemää, ja mikä ihmisen. Aina tämä ei ole edes tärkeää: “Niin simpukka kuin vaahtomuovin palakin voi olla kaunis ja hyödynnettävissä uudelleen”, Marjo kiteyttää työpajan ideaa.

Georgette Singben lapsille järjestämää museovierailua seurannutta piirustustuokiota tarkkaillut Marjo innostui afrikkalaisten naamioiden kääntöpuolille syntyneistä piirroksista. “Kuin suoraan lapsen kuvallista ilmaisua käsittelevästä oppikirjasta!” Marjo ihasteli eri-ikäisin pienin sormin syntyneitä kuvia, joista hän löysi ihmisen kuvaamisen universaaleja vaiheita pääjalkaisista hahmotelmista yksityiskohtaisiin omakuviin.

Myös vierailu Georges Agbazahoun ja Camilla Heidenberg-Agbazahoun afrikkalaisten taide- ja kertomuskeskukseen jäi Räsäselle mieleen. “Opetus keskittyy lasten itseilmaisuun, eivätkä kontekstuaalisuus ja kulttuuriset traditiot olleet yllätyksekseni juuri ollenkaan läsnä”, Marjo kuvailee kokemuksiaan. Hän yllättyi siitä, että afrikkalaisessa kulttuuriympäristössä, joka tunnetusti on paljon eurooppalaista yhteisöllisempi, keskuksen taideopetuksessa lasta näytettiin lähestyttävän ensisijaisesti yksilönä sen sijaan että hänet olisi nähty kulttuurinsa edustajana. “Afrikkalainen kulttuuriympäristö ja paikalliset, rituaalijärjestelmät saivat minut odottamaan yhteisöllisempää taidekäsitystä”, Marjo perustelee hämmennystään. Hän harmittelee sitä, ettei tämän yksittäisen taideopetuskohtaamisen lisäksi ehtinyt seurata paikallisten koulujen opetusta, koska koulut alkoivat vasta juuri ennen kotiinlähtöä

Vaikka kirjoittamiseen olikin riittävästi aikaa, tuntui viisi viikkoa Grand-Popossa Marjosta lyhyeltä: “Kuherruskuukausihan tämä vasta oli!”, hän toteaa oleskelustaan ja lisää: “Arkeen ei vielä näin lyhyessä ajassa päässyt käsiksi”.

Kotiin viemisiksi jäi valmiiden sivujen lisäksi kuitenkin vielä säkillinen eksotiikkaa ja voodoota pureskeltavaksi. Grand-Popo jätti Marjoon myös paluun kipunan: “Voisin mahdollisesti hakea jatkostipendiä Villa Karoon, jotta ehtisin päästä paikallisten lasten pariin koulun penkille tekemään kuvia ja keräämään uutta materiaalia tutkimukseni ja opetustyöni tueksi”.

Advertisements

Tulossa: “Akasia – kohtaamisia Suomen ja Afrikan välillä”

Villa Karon verkkoviestintä uudistui jonkin verran viime vuonna, kun tämä Akasia-blogi perustettiin (ja Villa Karo ilmestyi samalla facebookkiin). Nyt loppuvuodesta tilanne tulee muuttumaan vielä lisää.

Villa Karon uudistuvien virallisten sivujen rinnalle on tulossa kulttuurisivusto Akasia eli kohtaamisia Suomen ja Afrikan välillä.

Akasian tarkoituksena on tarjota tila suomalais- ja afrikkalaistaustaisten taiteilijoiden ja tutkijoiden projektien dokumentoinnille sekä toimia ikkunana suomalaisen ja länsiafrikkalaisen kulttuurin välillä: siis hahmottaa, tukea ja kehittää tapoja toimia monikulttuurisella taiteen ja tutkimuksen kentällä sekä viestiä kulttuurivaihdon mahdollisuuksista entistä laajemmin.

Kohtaamisten mahdollistaminen on Villa Karon toiminnan ydinaluetta ja on aika saada yli kymmenen vuoden aikana taltioitunutta ”hiljaista tietoa” kaikkien saataville. Näin verkkopalvelu myös jatkaa ja kehittää eteenpäin Villa Karon residenssitoimintaa.

Valokuvat, videot, haastattelut ja artikkelit toimivat yhteistyötapojen avaajina. Uudelle sivustolle tulee lisäksi virtuaalinäyttely, joka tuo Villa Karon etnografisen esinekokoelman saavutettavaksi Suomesta käsin – ja pian toivottavasti myös beniniläiselle yleisölle. Sivuston ensimmäinen versio toteutetaan suomenkielisenä, mutta rinnalle tulee mahdollisuus myös muihin yhteistyön kieliin, vähintään ranskaan, englantiin ja ruotsiin.

Tavoitteina on siis, muun muassa:

  • mahdollistaa tutustumisen suomalais-afrikkalaiseen kulttuuritoimintaan aiempaa lähemmin
  • madaltaa kynnystä monikulttuuriseen taide-, tutkimus- ja opetustoimintaan sekä eri kulttuuriperinteiden kohtaamiseen
  • toimia inspiraation lähteenä tuleville projekteille
  • tehdä Villa Karon ja Villa Karossa vierailleiden tutkijoiden ja taiteilijoiden keräämää tietoa ja kokemuksia saavutettavaksi ja julkiseksi

Nyt otetaankin ilolla vastaan erilaisia ehdotuksia dokumentoitavista tai jo-dokumentoiduista projekteista, tapahtumista ja muista monikulttuurisen, suomalais-afrikkalaisen yhteistyön tuloksista!

Yêke Yêke Voodoo Festival in Glidji, Togo

White Mami Watas

Me, Rea-Liina Brunou and Marjo Räsänen got our first touch with the West-African voodoo ceremonies at the annual festival of the Gé-people in the village of Glidji, Togo.

The followers of the voodoo god of the sea Mami-Wata gathered there in the mid-September in order to find out how the becoming year is going to be. In the eve of the festival the voodoo priests got to a forest and looked for a sacred stone there. The next day the stone was brought to ceremony place where all the supporters and guests were waiting. The colour of the stone tells how the year is to treat us: the lighter the colour, the better the year is going to be. For the Mami-Watas, the white colour has special significance and everyone was dressed up in white (us included). In the blazing sunlight the sea of white dresses was dazzling.

This year there was disagreement among the priests of different sects about who among them was the honoured one to carry the sacred piece of Earth to the ceremony place. The dissatisfied party started to rebel. In the midst of everyone waiting for the stone to arrive – out of the blue – big (non-holy) stones started to fall from the sky to the audience who were trying to defend themselves by using chairs as a shield. The situation turned into a small chaos as people were running in all directions. Fortunately the conflict got soon settled and a white shiny stone found its way to the ceremony place promising the best possible for this year!

Boy at the Vodun Priest

A Crash Course in Beninese French: Part III

You go to a restaurant. You spend quality time with your friends, you have a lovely dish of grilled barracuda with some wine. After eating, you ask for the check and you pay. When you get your change you ask for the toilets. And as the waitress wants to know whether you “wanna piss or take a shit” you suddenly realise that you are very far away from the images of a travel agency’s advertisement. Yes, you are in real place that is called Grand-Popo! And the waitress’ question is merely practical: the place to go at that point depends on the quality of your need.

A sign forbidding to take a shit on the beach in front of a restaurant in Grand-Popo. 'Scuse my French. Photo by Laura Pörsti.

A certain kind of bluntness is quite typical in Benin – or at least when the locals speak French. Or, one could also argue that the use of euphemisms is very usual in Western countries. Here in Europe we are more or less taught to speak about certain body parts or bodily functions only with close family members or trained medical professionals as if they were dangerous.

I’ll give you another example of Beninese bluntness.

One time, after I had missed a monthly concert at Villa Karo because of having… err… stomach problems, a person came to say hello to me the next day on the street. Although I didn’t know him, he quite typically new who I was, as there weren’t that many white people in town at the moment. By the way, when many people know you, what you have done, are doing or plan to do when you don‘t know them, you get a confusing feeling of being part of a strange live performance of the Bold and Beautiful. Anyway, after mentioning to the fellow that I had unluckily missed the concert, he replied that he knew that already. Why? He had heard from someone that I was “puking or something when the band was playing“. That was the beginning of a beautiful friendship.

Some time later I was having a drink with a local musician. As the waitress came to bring us our beverages my friend was telling me that he had a cuticle infection that made his djembe playing difficult. When the waitress heard what we were talking about, she said that the infection could be treated by inserting the finger in a woman’s vagina. I asked the waitress if the treatment was common and she said yes. The musician nodded as a sign of agreement with her and the two of us resumed our conversation about Islam in Benin as if we were in a weird Aki Kaurismäki movie.

Of course, the manner of expression varies in Benin as it does in any place depending on one’s social, economical and cultural background. During my time there I’ve also met people that speak so overtly polite, correct and poetic French that they could be characters from a classic novel by Honoré de Balzac.

However, to me the interesting point about the anecdotes I’ve cited above isn’t really the way people talk in Grand-Popo. People talk in all kinds of ways all over the world and when words are taken from people’s mouths and put in odd cultural environments they turn into funny stories. What interests me the most is that on these occasions I obviously had an impromptu meeting with my own cultural boundaries. These situations created a reaction in me: they surprised me or made me laugh as they collided with my own notions of politeness or behaviour in public places and among strangers. The logical question at this point is: how often does my way of speaking create a reaction, whether good or bad, among the locals in Grand-Popo or any place else where I‘m a cultural stranger?