Monikulttuurisuudesta: teemana kulttuurinen itseymmärrys, porttina Villa Karo

Marjo Räsänen Villa Karossa 5. syyskuuta-8. lokakuuta 2012.

Aika joutuu vilkkaan. Siitä on jo tovi, kun Villa Karossa syksyn ensimmäisenä stipendiaattina syys-lokakuussa työskennellyt Turun yliopiston opettajankoulutuslaitoksen lehtori ja Aalto-yliopiston taiteen laitoksen dosentti, kuvataideopettaja Marjo Räsänen saapui kulttuurikeskukseen työstämään neljättä kirjaansa, kuvataidetta opettaville ja opiskeleville suunnattua Visuaalisen kulttuurin MONILUKUKIRJAa.

Monikulttuurisen identiteetin kukka

“Jokainen ihminen ja esine itsessään ovat monikulttuurisia. Niin myös taideteosten tulkinnassa on kyse aina kahden kulttuurin tekijän ja vastaanottajan kohtaamisesta”, Marjo selostaa kirjansa kantavaa ajatusta.

“Tätä ajatusta voidaan havainnollistaa yksilöä kuvaavan kahdeksanterälehtisen kukan avulla. Terälehtiä ovat minuuttamme rakentavat asiat: ikä, sukupuoli, etnisyys, maailmankatsomus, sosiaaliryhmä, asuinpaikka, kyvyt ja kieli. Nämä seikat vaikuttavat kokemuksiimme ja tulkintoihimme ympäristöstä ja muista ihmisistä. Se miten näistä osasista koostuva yksilö käyttäytyy ja havainnoi ympäristöään, riippuu tämän lisäksi häntä ympäröivän yhteisön makrokulttuurista. Lähestymistapa tarjoaa mahdollisuuden tarkastella omaa itseä osana ympäröivää kulttuuria, ymmärtää sekä omien että muiden ihmisten tulkintojen lähtökohtia ja nähdä oman kulttuurin läpitunkevuus. Lähestymistavan keskeinen tavoite on itsen ymmärtäminen ja rakentaminen suhteessa kulttuuriin ja muihin ihmisiin.”

Monikulttuurisuus toi Marjon lopulta myös Afrikkaan ja Villa Karoon. Hänellä oli puolet kulttuurirahaston kirjaa varten myönnetystä apurahasta vielä käyttämättä ja kovalevy pullollaan kärsivällistä työstämistä vaativaa raakamateriaalia. Marjo kysyi itseltään: Miksei työstäisi kirjaa eteenpäin Afrikassa, mantereella, joka niin stereotyyppisesti liitetään monikulttuurisuuteen?

Kirjailijan kirjailijalle perustamasta Villa Karosta löytyi sitten jokseenkin täydellinen työrauha ja lähes julkaisukelpoista tieteellistä tekstiä syntyi kymmenen sivun viikkovauhtia. Vaikka tahti olikin hurja, jäi kuusi-kahdeksantuntisiin työpäiviin kuitenkin tilaa uusille ajatuksille, ja rentouttavan uinuva ilmapiiri helli uusien projektien aihioita.

Monikulttuurisuudesta

Marjon käsittelemät teemat liittyvät läheisesti myös Villa Karon päämääriin: kulttuurivaihtoon ja kulttuurien välisen ymmärryksen lisäämiseen. Marjon mukaan monikulttuurisuus ei ole helppoa. Yleensä se pelkistyy toiseuden eksotisointiin tai näennäiseen tasa-arvoon: toinen ihminen nähdään erilaisena, muttei kyetä havaitsemaan sitä, että se millaisena hän näyttäytyy meille, riippuu siitä keitä me itse olemme. Samalle perustalle, kykenemättömyydelle nähdä omaa itseään ja tunnistaa omia ennakkoluuloja kun tarkastelee toista, pohjaa myös rasismi. Itseymmärrykseen perustuva näkökulma on tarpeen kulttuurien välisissä kohtaamisissa ja mikseivät avaimet rasisminkin torjuntaan löytyisi täältä.

Kokemuksia Beninistä ja Villa Karosta

Marjon mukaan työskentelyjakso Villa Karossa on ollut erittäin hedelmällinen ja vaikka hän tunnustaakin olevansa erakko, hän koki, että viisi viikkoa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa olivat antoisia ja tarjosivat mahdollisuuksia tärkeään taiteidenväliseen keskusteluun. Marjon puheessa kuuluu myös tyytyväisyys Villa Karon henkilökuntaan ja ilmapiiriin: “Oli niin ihanan helppoa! Kommunikaatio pelasi eleiden ja 30 vuoden takaisen ruostuneen lukioranskan taidoillakin”, Marjo iloitsee.

Yli protestanttisen raadannan nousevat Marjon työskentelyjakson huippuhetkiin kaksi asiaa: yhdessä Villa Karon museovastaavan Georgette Singben, tanssija Rea-Liina Brunoun ja muusikko Susanna Hietalan kanssa toteutettu lasten työpaja sekä keskustelu taidekasvatuksesta paikallisessa taidekeskuksessa, Georges Agbazahoun ja Camilla Heidenberg-Agbazahoun perustamassa Centre Académique des Arts Africains et d ́Écoutes de Grand-Popossa.

Ympäristöherkkyyteen tähdänneessä työpajassa kerättiin rannalta löytyneitä aarteita: muovipussinriekaleita, simpukankuoria, varvastossun jäänteitä, styroksinkappaleita. Näistä rakennettiin installaatio vanhaan kalaverkkoon Villa Karon pihalle. Verkon alla Hietalan säestämänä ja Brunoun tanssittamina lapset eläytyivät merenelävien liikeratoihin. Toisinaan on vaikea vetää rajaa sen välille, mikä on luonnon tekemää, ja mikä ihmisen. Aina tämä ei ole edes tärkeää: “Niin simpukka kuin vaahtomuovin palakin voi olla kaunis ja hyödynnettävissä uudelleen”, Marjo kiteyttää työpajan ideaa.

Georgette Singben lapsille järjestämää museovierailua seurannutta piirustustuokiota tarkkaillut Marjo innostui afrikkalaisten naamioiden kääntöpuolille syntyneistä piirroksista. “Kuin suoraan lapsen kuvallista ilmaisua käsittelevästä oppikirjasta!” Marjo ihasteli eri-ikäisin pienin sormin syntyneitä kuvia, joista hän löysi ihmisen kuvaamisen universaaleja vaiheita pääjalkaisista hahmotelmista yksityiskohtaisiin omakuviin.

Myös vierailu Georges Agbazahoun ja Camilla Heidenberg-Agbazahoun afrikkalaisten taide- ja kertomuskeskukseen jäi Räsäselle mieleen. “Opetus keskittyy lasten itseilmaisuun, eivätkä kontekstuaalisuus ja kulttuuriset traditiot olleet yllätyksekseni juuri ollenkaan läsnä”, Marjo kuvailee kokemuksiaan. Hän yllättyi siitä, että afrikkalaisessa kulttuuriympäristössä, joka tunnetusti on paljon eurooppalaista yhteisöllisempi, keskuksen taideopetuksessa lasta näytettiin lähestyttävän ensisijaisesti yksilönä sen sijaan että hänet olisi nähty kulttuurinsa edustajana. “Afrikkalainen kulttuuriympäristö ja paikalliset, rituaalijärjestelmät saivat minut odottamaan yhteisöllisempää taidekäsitystä”, Marjo perustelee hämmennystään. Hän harmittelee sitä, ettei tämän yksittäisen taideopetuskohtaamisen lisäksi ehtinyt seurata paikallisten koulujen opetusta, koska koulut alkoivat vasta juuri ennen kotiinlähtöä

Vaikka kirjoittamiseen olikin riittävästi aikaa, tuntui viisi viikkoa Grand-Popossa Marjosta lyhyeltä: “Kuherruskuukausihan tämä vasta oli!”, hän toteaa oleskelustaan ja lisää: “Arkeen ei vielä näin lyhyessä ajassa päässyt käsiksi”.

Kotiin viemisiksi jäi valmiiden sivujen lisäksi kuitenkin vielä säkillinen eksotiikkaa ja voodoota pureskeltavaksi. Grand-Popo jätti Marjoon myös paluun kipunan: “Voisin mahdollisesti hakea jatkostipendiä Villa Karoon, jotta ehtisin päästä paikallisten lasten pariin koulun penkille tekemään kuvia ja keräämään uutta materiaalia tutkimukseni ja opetustyöni tueksi”.

Tulossa: “Akasia – kohtaamisia Suomen ja Afrikan välillä”

Villa Karon verkkoviestintä uudistui jonkin verran viime vuonna, kun tämä Akasia-blogi perustettiin (ja Villa Karo ilmestyi samalla facebookkiin). Nyt loppuvuodesta tilanne tulee muuttumaan vielä lisää.

Villa Karon uudistuvien virallisten sivujen rinnalle on tulossa kulttuurisivusto Akasia eli kohtaamisia Suomen ja Afrikan välillä.

Akasian tarkoituksena on tarjota tila suomalais- ja afrikkalaistaustaisten taiteilijoiden ja tutkijoiden projektien dokumentoinnille sekä toimia ikkunana suomalaisen ja länsiafrikkalaisen kulttuurin välillä: siis hahmottaa, tukea ja kehittää tapoja toimia monikulttuurisella taiteen ja tutkimuksen kentällä sekä viestiä kulttuurivaihdon mahdollisuuksista entistä laajemmin.

Kohtaamisten mahdollistaminen on Villa Karon toiminnan ydinaluetta ja on aika saada yli kymmenen vuoden aikana taltioitunutta ”hiljaista tietoa” kaikkien saataville. Näin verkkopalvelu myös jatkaa ja kehittää eteenpäin Villa Karon residenssitoimintaa.

Valokuvat, videot, haastattelut ja artikkelit toimivat yhteistyötapojen avaajina. Uudelle sivustolle tulee lisäksi virtuaalinäyttely, joka tuo Villa Karon etnografisen esinekokoelman saavutettavaksi Suomesta käsin – ja pian toivottavasti myös beniniläiselle yleisölle. Sivuston ensimmäinen versio toteutetaan suomenkielisenä, mutta rinnalle tulee mahdollisuus myös muihin yhteistyön kieliin, vähintään ranskaan, englantiin ja ruotsiin.

Tavoitteina on siis, muun muassa:

  • mahdollistaa tutustumisen suomalais-afrikkalaiseen kulttuuritoimintaan aiempaa lähemmin
  • madaltaa kynnystä monikulttuuriseen taide-, tutkimus- ja opetustoimintaan sekä eri kulttuuriperinteiden kohtaamiseen
  • toimia inspiraation lähteenä tuleville projekteille
  • tehdä Villa Karon ja Villa Karossa vierailleiden tutkijoiden ja taiteilijoiden keräämää tietoa ja kokemuksia saavutettavaksi ja julkiseksi

Nyt otetaankin ilolla vastaan erilaisia ehdotuksia dokumentoitavista tai jo-dokumentoiduista projekteista, tapahtumista ja muista monikulttuurisen, suomalais-afrikkalaisen yhteistyön tuloksista!

Un mois en Finlande, pays au mille lacs / Kuukausi Suomessa

By Richard Tandjoma (au-dessous en finnois / suomennos alla)

Ma venue en Finlande cette année était pour moi une occasion certes de visiter la Finlande et de mieux expérimenter la culture finlandaise pour mieux comprendre, sinon comprendre plus la réaction et la manière de vivre des finlandais, mais aussi une nécessite pour mieux expliciter et cohabiter les deux comptabilités, finlandaise d’une part, et béninoise sinon SYSCOAHADA (Système Comptable Ouest-Africain pour l’Harmonisation du Droit des Affaires) d’autre part, deux réalités apparemment trompeuses mais au fond bien différentes.

Tout a commencé en 2007, année à laquelle je suis arrivé pour gérer les finances de la Villa Karo. Face à deux cultures bien différentes, il fallait trouver le juste milieu, un pont entre la comptabilité finlandaise et béninoise, d’où la nécessite pour moi d’effectuer un voyage de perfectionnement en Finlande.

J’étais bien surpris (sinon réellement j’ai eu la confirmation de tout les dires sur la police française de l’immigration) déjà à l’aéroport Paris Charles de Gaule ou la police de l’immigration ne voulait pas me laisser passer pour défaut d’argent cash sur moi. Malgré ma lettre d’invitation claire et bien écrite, malgré mon visa authentique, ce n’est qu’après 45 bonnes minutes de garde a vue et de perte de temps qu’ils ont décidé de me laisser passer, près bien sur avoir appelé un membre de la fondation Villa Karo en Finlande, Anna Ovaska. Et comme si toute l’humiliation de la police ne suffisait pas, l’hôtesse de l’air qui vérifiait les cartes d’embarquement à la porte d’entrée de l’avion m’a bien confirmé que je me suis trompé de porte alors que c’est bien écrit noir sur blanc sur ma carte que c’était vraiment là-bas, la fameuse porte D56, porte de la Finlande ! Il fallait être stupide pour rater son vol ! Apres 3 minutes de tour, je suis revenu à la même porte et avec un joli sourire, elle me laissa passer !!!! Ouf !!! Nul n’est parfait, tout le monde a droit à l’erreur ! Je pensais un seul instant qu’ils allaient me refuser de rentrer au pays, le Bénin aussi pendant mon retour, fort heureusement, tout s’est bien passer avec beaucoup plus d’attention et de respect. Mais c’est sur, la prochaine fois que j’irai encore en Finlande, je passerai par Paris Charles de Gaule !

Ainsi donc commença mes beaux jours en Finlande où j’ai eu à visiter la ville de Turku à plusieurs reprises d’ailleurs, l’archipel de Houtskär avec sa belle verdure autour de l’océan baltique. Le plus excitant et impressionnant de mon voyage vers l’archipel était les ferries qui transportaient les voitures avec les personnes abord vers la terre sèche où l’on peut tranquillement continuer la route.

J’ai aussi eu à essayer le traditionnel sauna finlandais ! C’est magnifique. Je comprends pourquoi dans le passé, les présidents finlandais avaient l’habitude d’amener leur hôte dans le sauna avant toute négociation. C’est parfait et pratique pendant la longue période de froid.

Ma visite professionnel au Heureka, centre de la science, m’a ouvert plus clair les yeux sur le danger qui menace notre cher planète terre si nous ne réduisons pas ou voir carrément changeons pas nos manières de vivre en adoptant un comportement beaucoup plus écologique, axé vers la protection de la planète. C’était aussi la période parfaite pour voir l’exposition des dinosaures qui ont disparut de la terre depuis plus de milliers d’années.

Le musée Helinä Rautavaara et son complexe Weegee (ancienne maison d’imprimerie) est l’un de plus grands musées que j’ai visité. Le travail y est fait avec précision et finesse et les expositions, magnifique !

Le musée d’histoire de Hämeenlinna, Le musée de verre, Ainola (maison de Jean Sibelius), la maison de Pekka Halonen, Kamppi Chapel, Musiikkitalo (maison de la musique, ou j’ai rencontré beaucoup de musiciens de l’Orchestre symphonique de la radio finlandaise qui sont venu jouer à Grand-Popo pendant le 10e anniversaire de Villa Karo) sont d’autres sites d’histoire parmi tant d’autre que j’ai aussi visité. Le parc d’attraction de Linnanmäki et l’ancienne ville historique et touristique de Suomenlinna ont été une merveille parmi tant d’autre, très impressionnant d’ailleurs.

C’était sympa de rencontrer presque tout le personnel de l’haute école Laurea Otaniemi, de discuter avec eux sur une possible et future échange culturelle avec la Villa Karo pour le bien de la population de Grand-Popo en particulier.

J’ai été vraiment très impressionné, et c’est la meilleure, par une vieille dame qui à la descente du trame, trainait avec elle un pousse-pousse pour bébé qu’elle a pris soins de bien positionner après avoir bien redressé le drap et la couverture. Etant curieux de voir la beauté du bébé, je me suis rendu compte que le présumé bébé n’était qu’en fait qu’un chat ! Ouf !! Drôle de manière d’admirer les animaux. L’attention qu’on porte aux animaux est bien plus intéressante en Finlande et si j’étais un animal domestique, je choisirai l’immigration de force ou de grée pour vivre en Finlande (sourire).

Aussi, l’impression fut grande de voir comment le code de la route est bien respecté par les usagers et le piéton roi, comparativement à certain pays de l’Europe ou pire encore l’Afrique.

Je ne s’aurai oublié que c’est bien difficile de croire que le soleil peut être encore debout a 10h du soir voire même à minuit sous d’autres cieux, la Finlande pendant l’été, c’est la même qu’on parle de soleil de minuit. La situation est inverse pendant l’hiver, déjà en novembre selon beaucoup de finlandais. Je souhaite vivement vivre cette expérience la prochaine fois pour mieux percer et comprendre cette sorte de stress et de complexité que j’arrive à lire facilement sur le visage de certains finlandais.

La Finlande est un pays aux réalités climatiques bien différentes des notre et quoi qu’on en dise, les finlandais, s’ils apprennent à te connaître, sont les meilleurs amis au monde.

***

Kuukausi Suomessa

Matkani Suomeen tänä kesänä on ollut minulle loistava tilaisuus tutustua maahan ja sen kulttuuriin. Tavoitteenani oli ymmärtää paremmin suomalaista elämäntapaa sekä myös, ja ennen kaikkea, yhdistää paremmin suomalainen ja beniniläinen kirjanpidon järjestelmä, jotka ovat keskenään kovin erilaiset.

Kaikki alkoi vuonna 2007, jolloin tulin kirjanpitäjäksi Villa Karoon. Kahden erilaisen kulttuurin kohtaamisessa on ollut välttämätöntä löytää sopiva keskitie, tai silta, kirjanpidon järjestelmien välillä – ja siksi opintomatkani Suomeen on ollut tärkeä

Alku oli kuitenkin hankala. Pariisin Charles de Gaullen lentokentällä minua kohtasi ikävä yllätys, kun maahanmuuttoviranomaiset eivät halunneet päästää minua Schengen-alueelle perusteenaan, että mukanani on liian pieni määrä käteistä rahaa. Kutsukirjeestä ja viisumista huolimatta pääsin läpi vasta 45 minuutin kuluttua, sen jälkeen kun poliisit olivat ensin soittaneet Anna Ovaskalle Suomeen ja varmistaneet että todella työskentelen Villa Karossa. Ja poliisin lisäksi vielä portilla lippuja tarkastanut lentoemäntä väitti että olin nousemassa väärään koneeseen – vaikka maihinnousukortissa selvästi luki D56  (kuuluisan Suomen portin numero). Olisi ollut hölmöä myöhästyä lennolta. Kolmen minuutin kiertelyn jälkeen palasin takaisin samalle paikalle ja kauniisti hymyillen lentoemäntä päästi minut menemään. Kukaan ei ole erehtymätön! Hetken olin kuitenkin luullut että en pääsisikään Suomeen. Onneksi lopuksi kaikki meni kohteliaasti ja huomaavaisesti.

Näin siis alkoivat päiväni Suomessa. Matkan aikana pääsin käymään useita kertoja Turussa sekä matkustin saaristossa kauniiseen Houtskäriin. Saaristoretkellä jännittäviä ja vaikuttavia olivat lautat, jotka kuljettavat autot ja ihmiset saarelta toiselle.

Pääsin myös kokeilemaan suomalaista saunaa, joka oli upeaa! Ymmärrän hyvin, miksi menneinä aikoina Suomen presidenteillä oli tapana viedä vieraansa saunaan ennen kokouksia. Sauna on myös hyvä ja käytännöllinen pitkänä kylmänä aikana.

Vierailu tiedekeskus Heurekaan avasi silmäni niille uhille, jotka kohtaavat meitä jos emme muuta elämäntapojamme ekologisempaan suuntaan ja ala suojella planeettaa. Heurekassa näin myös näyttelyn miljoonia vuosia sitten kadonneista dinosauruksista.

Helinä Rautavaaran museo ja Weegee-keskus oli yksi suurimmista museokomplekseista, jossa olen käynyt. Siellä työskennellään todella ammattitaitoisesti ja näyttelyt ovat upeita.

Lisäksi pääsin käymään myös esimerkiksi Hämeenlinnan museossa, Lasimuseossa, Jean Sibeliuksen kotitalossa Ainolassa, Pekka Halosen museossa, Kampin kappelissa sekä Musiikkitalossa, missä tapasin monia tuttuja Radion Sinfoniaorkesterin muusikoita, jotka olivat Grand-Popossa esiintymässä muutama vuosi sitten Villa Karon 10-vuotisjuhlissa. Huvipuisto Linnanmäki sekä Suomenlinna olivat myös ihmeellisiä paikkoja, erittäin vaikuttavia.

Oli mukavaa tavata melkein koko ammattikorkeakoulu Laurean henkilökunta ja keskustella heidän kanssaan tulevaisuuden suunnitelmista ja siitä minkälaista yhteistyötä Laurea ja Villa Karo voisivat tehdä erityisesti Grand-Popon asukkaiden hyväksi.

Eräänä päivänä olin todella otettu vanhasta naisesta, joka tuli ulos raitiovaunusta työntäen lastenvaunuja. Uteliaana kurkistin katsomaan, minkä näköinen vauva vaunuissa oli, mutta näinkin kissan! Tapa, jolla suomalaiset huolehtivat kotieläimistä on veikeä. Jos olisin eläin, haluaisin ehdottomasti asua Suomessa :)!

Olen myös vaikuttunut siitä, miten upeasti liikenne toimii Suomessa ja miten hyvässä asemassa jalankulkijat ovat verrattuna muihin Euroopan maihin, saatikka sitten Afrikkaan.

Enkä unohda miten vaikeaa on uskoa että aurinko voi paistaa vielä kello 10 illalla, tai jopa keskiyöllä. Suomalaiset myös kertovat, että talvisin tilanne on päinvastainen. Seuraavan kerran kun matkustan Suomeen, haluaisin kokea pimeän ajan, ja ymmärtää sen aikaansaaman rasituksen joka on helposti luettavissa monien kasvoilta.

Suomi on maa, jonka ilmasto ja sääolosuhteet ovat hyvin erilaiset kuin meidän. Mutta mitä tahansa sanotaankaan, sen jälkeen kun suomalaiset oppivat tuntemaan jonkun ihmisen, ovat he maailman parhaita ystäviä!

A Photographic Taste of May’s Concert

This slideshow requires JavaScript.

Villa Karo offers live music and theatre on it’s stage at Lissa Gbassa every first Saturday of the month. On the 5th of May three groups performed there: Chin-system and toba -rhythms specialist Sossa Erevard also known as “Le vrai Schou”, a marionette troupe Thakamou Culture Arts that is organizing the Teni-Tedji marionette festival tour and finally Julie Dossou‘s gogohoun and salsa performance.

Thakamou Culture Arts and Teni-Tedji are also holding a marionette workshop for children in Villa Karo in a few weeks. To find more about Teni-Tedji, log in to Facebook and click here.

Photos by Anna Ovaska.

Villa Karo in May

One more month before it’s time for the last scholarship holders to leave Villa Karo’s residency and return to Finland. It’s been a good year with, as usual, many moments of happiness and times of being lost in translation, cultural faux-pas’ and moments of mutual understanding in Villa Karo. But it’s not the end of the year yet! Here’s what’s happening in the times to come.

This year’s second last sholarship holder translator, researcher Simo Määttä will reach Grand-Popo by the time I post this writing. He’ll be working at the residency for five weeks with a research project before coming back to Finland. Beninese painter Yves Midahuen, the last scholarship holder of this year, will arrive in Villa Karo on the 4th of May and stay there for four weeks. At the end of his stay he’ll put on an exhibition in Villa Karo’s Lissa Gbassa for the month of June. It’ll be this springs third and final exhibition in Villa Karo.

Fisher men by Yves Midahuen

Teni-Tedji, a marionette group, will be holding a workshop in Villa Karo for the children of Grand-Popo on the first weekend of May. We shall get back to you about this with pictures.

Villa Karo’s own multitalented board member Anna Ovaska and curator Tintti Timonen will be working on a new museum exhibition in Villa Karo’s museum during the month of May. The exhibition will open in September of this year to the people of Grand-Popo, scholarship holders and passing tourists. At the same time Anna will be laying down the foundations of Villa Karo’s upcoming first virtual exhibition. Yes, you heard me right! You’ll get to see what Villa Karo’s collections and the new exhibition has to offer even if you aren’t able to go and see by yourself! At the same time, hopefully, VK’s homepage’s appearance and content will be finally updated. The project is trarting now and will be finished by the end of the year.

But not all upcoming events are taking place in Benin. The 2nd of June Villa Karo will take part in a festival that will take place at Narinkkatori, in Helsinki. The other organisers are Walter ry, radio SPIN FM, 09 Helsinki Human Rights, Namika, Funk on ry and FIDA among others. We’ll have there our former scholarship holder Camilla Heidenberg performing and holding a workshop with her husband Georges Agbazahou. Also five artists affiliated with VK will take part in charity event with five graffiti painters. A big plate of street culture and sports with a flavouring of Villa Karo will be offered to you on Narinkkatori that day.

During the months of summer, although it’s quiet in VK, we’ll have a big piece of the centre’s heart here in Finland with us as VK’s director Kwassi has kindly agreed to lend us here our chère Georgette and cher Richard from VK. They will come here in July to meet friends and acquaint and learn from their Finnish colleagues in August. Welcome Georgette and Riku!

A Lunch Box Full of Identity

It's unbelievable how good quality these old time plastic boxes are. This one's cover still stays on and everything.

This used to be my snack box when I started at the Maternelle of the Ecole de Jeanne d’Arc, in Marseille, as a three-year-old, sometime in September 1986. I know this because the teachers gave each of us kids a special sign before we learned to write and read our names. The sign helped us to recognize our own things among the belongings of 40 or 50 other children. My sign was still visible on the cover of this box up until a few years ago when it finally faded out with time and constant washing.

Over 25 years ago my mother filled this box every morning with apple wedges, a voileipä and Petit Ecolier -cookies that I would eat at snack time with my fellow kindergarden pupils in the school’s yard under a platanus and the Mediterranean sun (Mom, I’ve never thanked you for the snacks, so thank you!). By then I wasn’t called Miikka but Mica (and my family name most certainly wasn’t Pörsti but Poersht or something like that) and I was the only child with blue eyes and parents that spoke to him in a strange language.

By now, Mica is gone and I often wonder what ever happened to him. He and his friends couldn’t come to live with me in Finland a few years later when we turned ten and our family moved back. Although the colour of Mica’s eyes were OK and typical here, he felt just a bit too weird and different to stay with his perhaps slight French accent and different mental scenery. Everything he he knew was from a different world and somehow many, many people didn’t want to hear from it at all. Many kids said it wasn’t true that he hadn’t grown up here and for some reason coming from abroad created aggressive reactions in some people – both adults and children.

In Finland he was simply too much of a stranger – as at that time, in order to be different here, it sufficed that somebody didn‘t know the rules of ice hockey or who Rölli was. Sorry for the exaggeration, but I’m sure you get my point. Today, I often wonder about those who came in or out after Mica and are stranger than him: actual, not hidden immigrants and others who are so easily hated for what they just are by birth or as the outcome of sad circumstances.

But I think Mica just went on hiding. I often have the feeling that he comes back to say hi when I sleep or I‘m tired. He’s always ten and he still counts in French and reads Tintins in the language Hergé wrote them in. He tells me what we used to do when we were kids and how Rémi B. and all the other people we knew are doing back in Marseille, back in time.

This morning, I put my lunch into my red box, as I often do, before going to work. Call me unecological, but as a former missionary kid I thank God for plastic as I don’t know who else to thank for this material that outlasts memories, tears, hellos and goodbyes. Call me sentimental, but for a person whose childhood’s scenes and cast has been wiped off and rewritten so many times as mine, a simple, durable plastic lunch box may become a priceless, personal artifact.

Roots, memories, personal feelings, identity and the public recognition of these elements are crucial in order to survive for all of us, perhaps especially for minority groups – be they hidden, unrecognized, public, strange, difficult to grasp or unpleasant in the eyes of others. None of us can choose where we are born and what we are as a person. Some of us can’t even choose where we grow up, live, how we are treated and what we become.

I wish you all a very happy week on this national Sami people’s day because the celebration of a minority should be a real party for us all. And I hope for the many silent, screaming, weird, singing, disappointed, fanatic or mumbling voices we’ve heard during the past couple of weeks in Finland prior to the presidential election to be taken in account by all of us in the future – not just the voices we recognize, understand, like or approve. There is a message and a desire for a better world behind every statement, no matter how we label the person making it – be he or she fanatic, gay, straight, conservative, demonic, immigrant, humane, patriotic, ignorant or liberal.
PS. Samis? Who are they? Find out here.
Voileipä? What’s that? Oh, that’s a sandwich in Finnish, although we usually don’t put another slice of bread on top of the other as a cover as, i.e., the French and the Beninese do.

Vodou day in Grand-Popo

For a decade now, I had witnessed almost all the Vodou ceremonies regarding annual commemoration of Vodoo festival that takes place every tenth of January. Those who had migrated to Benin and witnessed this event in the past should count themselves lucky. Lucky because they had received blessings from number of Vodou spirits present during the ceremonies.

As a preacher, I admire those who are driven by curiosity to deepen their knowledge and discover more about Vodou and I am ready to dish out some secrets holding aloft our religion in exchange for a transparent bottled liquid, not trying to sell my religion but transparent oblige as in other religions.

This year’s celebration was stuffed with colorful activities enrolled in different performances involving all Fetish priests and Priestesses followed by adepts of Heviosso, Mamiwata, Tron-Kpetodeka Zangbeto, Sakpate, Age-vodou etc who converged at Gbecon, Grand-Popo to demonstrate their fidelity and attachment to Vodou religion. A great multitude defied the heat, struggled to witness a five hour procession through sandy couloirs between the Atlantic Ocean and the Mono River. All started with the sacrifice of a goat to all the vodou spirits by a famous fetish priest from Gbecon.

A beautiful scene that attracted the attention of the crowd for a while was a fleet of canoes that transported beautifully dressed Mami Wata adepts across the river from Hève. The men aboard responded rhythmically, with their bodies and paddles to chants from adepts, unified their movements and ferried all to their destination; “PLACE DE VODOU”.

Kokouhoun Adept in Trance

Interesting performances during the procession were so mysterious that visitors, new to such occasions bombarded me with questions to which I was unable to answer publicly. More questions without answers rained lot of doubts in the minds of numerous visitors who adventured for the first time to Grand-Popo and Ouidah. The departure of the supreme head of Benin’s Vodou religion DAGNRON GUEDENGUE signified the end of 10th January vodou day celebration. People got dispersed into their respective communities for a big feast mostly organized by Chief Fetish Priests for adepts and friends.

Villa Karo hosted a group of important Vodou personalities who took refuge in Lissa-Gbassa to avoid being drowned by admirers. A delicious dakoin served with barracuda accompanied by some centiliters of unidentified transparent hot stuff proclaimed the end of an interesting afternoon.

Heviosso Chief Fetish Priest

NB: I am creating a special platform for Questions and Answers for vodou in the near future. A Bientôt

2.2.2012: and here it is!