Last spring Milja Viita spent a month in Villa Karo. During the trip two of her new video installations were born. They both depict the lives of African women: everyday lives of women in villages near Grand-Popo and the lives of two sisters who are separated by the distance (and winds!) between Togo and Finland. Preview for “Femme d’Afrique” is available here at Av-arkki.  And “Coriolis” can be seen at Muu-gallery in Helsinki until 4th March 2012. I warmly recommend both!

Milja Viita: Femme d'Afrique (2011)

Molempia teoksia voi luonnehtia poeettisiksi dokumenttielokuviksi. Femme d’Afrique on meille Grand-Popossa asuneille erikoinen kokemus, sillä mustavalkoinen kuva ja kerronnan tyyli muuttavat afrikkalaisen pikkukylän elämän kovin erilaiseksi kuin millaisena se siellä koettuna esittäytyy. Katse on ihan toisenlainen, tarkempi ja viipyilevämpi, intiimimpi, mutta samalla teoksen äänimaailma on tutuista tutuin. Ja vähitellen kuvasta alkaa tunnistaa tuttuja kangaskuoseja, hiekkatienpätkiä, ihmisiäkin. Maailma on sama, tapa nähdä uusi ja erilainen.

Miljan kuvatessa teostaan Ouidahin eräässä museossa oli meneillään Afrikan naisista kertova näyttely. Minulle hyvin mieleen painunut näyttelyteema oli se, miten valtavan määrän erilaisia kotitöitä afrikkalaiset naiset tekevät päivän aikana. Miehillä on vapaa-aikaa, mutta kylien naiset aloittavat päivät kantamalla veden koteihin, ja jatkavat viljelyksillä, kodinhoidolla, lastenhoidolla, ruuanvalmistuksella. Moni myös myy viljelemänsä kasvit tai niistä valmistamansa tuotteet – ja myynti tapahtuu useimmin isoista alumiinivadeista, joita kannetaan päiden päällä. Oikeastaan pään päältä voi ostaa mitä tahansa: savustettuja etanoita, munkkeja, kynsilakkaa, kanan.

Edellisellä Beninin matkallaan myös Milja oli kiinnittänyt huomiota naisten kantamiin taakkoihin – ja toisen residenssimatkan tarkoituksena olikin kuvata teos kantavista naisista. Femme d’Afrique seuraa naisten rutiineja alkaen eräästä aamusta Grand-Popon läheisessä kylässä. Teoksessa myös haastatellaan vanhaa rouvaa, joka kävelee joka aamu Grand-Popon läpi patonkivatia kantaen. Rouva on minullekin tuttu, “Pain chaud”, kuuma leipä.

Milja Viita: Coriolis (2012)

Miljan toinen teos, tuore Coriolis kuvaa kahden sisaruksen elämää lähes 7000 kilometrin päässä toisistaan, kahden eri meren äärellä. Togoon ja Beniniin sijoittuvien osien merenranta on monelle tuttu Villa Karosta – ja sen pohjoinen vastine löytyy Helsingistä. Teosta katsoessani ajattelen etäisyyttä: sisarten välillä, Suomen ja Afrikan välillä, meidän katsojien ja elokuvan sisarten välillä. Tarina Coriolis-ilmiöstä ja tuulista, jotka syntyvät tyttöjen kotiseuduilla ja vaikuttavat tänne pohjoiseen saakka yhdistää sisaret toisiinsa, ja myös katsojan sisariin.

Teoksella on myös erityinen merkitys, kun tiedän miten tärkeitä kaksoset ovat toisilleen Beninissä ja Togossa. Olen kuullut tarinoita, joiden mukaan kaksoset eivät voi matkustaa toiseen maahan toisen tietämättä ja ilman toisen lupaa – matka ei yksinkertaisesti onnistu. Planetaaristen tuulten tavoin kaksosten side kantaa uskomattomien etäisyyksien yli.

Milja Viita: Coriolis (2012)

Täällä pieni kurkistus:

Despite great unemployment created by this innovation, the world seems to be happy. Back in Grand-Popo, the craze by the youth to possess a computer, get connected to the internet for a chat with friends and relatives abroad is felt everywhere. If we comb our memory back to early years of Villa Karo’s operation when Scholarship holders are happy without internet, it was another world of communication when telegrams took days and days to reach Finland. In those days slow connection 28kbs modems were appreciated with modest desk top computers. Inhabitants of Grand-Popo queued up in the Library waiting for messages from Finnish friends (Stipendiates). Downloading and sending mails took irritating hours, a real “corvee” in the past especially when there is an attachment.

Today, it is a different story all together; people of all ages seek for nearest internet café just to get in touch with the outside world. All hotels with internet access are inundated with more clients every weekend even if they are expensive. Internet network companies like MOOV, GLO, KANAKOO and MTN revolutionized the system with MOKKULA services, a system well praised and accepted by all as the only means of internet communication though relatively slow compared to ADSL or WIFI.

In Villa Karo almost all Stipendiates are surfing satisfactorily with MOKKULA in their studios, under the akasia trees or anywhere in the open garden whilst in town, folks seeking for news, students and pupils besiege the two available internet cafes for researches and chatting with friends on facebook.

This situation rapidly generated panic in countries like Cameroun, Togo and Benin. Artificial scarcity was suddenly created by illegal road side vendors of gasoline. One could openly see these vendors everywhere in Benin, who procure their petroleum products fraudulently from Nigeria through middle men who smuggle them across the borders both by land and sea at a price three times lower than the official pump price thus paralyzing the officially registered petroleum companies in Benin. The strike action negatively affected motorists and nearly crippled some commercial activities throughout the country. Most of these commercial activities between these two sister countries almost came to a standstill as most customers from Nigeria were unable to make the trip across both borders for normal business.

The biggest market in West Africa “Dantokpa” in Cotonou keskusta got paralyzed for days. Motorists thronged one time abandoned Government filling stations to fill their tanks as unauthorized informal street vendors tripled their price per liter to make more profit. Long queues were noticed everywhere, cities most affected were Cotonou, Porto-Novo and Abomey though other cities like Lokossa, Bohicon, Dassa, Natittingou, Comé were also slightly affected. Transport fares tripled, prices of food stuff received sky rocketing shocks and market ladies who normally chant to attract customers became sour and slightly rude to express their disagreement with fares charged by zemidjans and taxis.

For days, Benin felt the importance of Nigeria, as a powerful cum important neighbor. Every home in Benin felt the pinch of the Nigerian strike action as if we are living in Nigeria.

It's unbelievable how good quality these old time plastic boxes are. This one's cover still stays on and everything.

This used to be my snack box when I started at the Maternelle of the Ecole de Jeanne d’Arc, in Marseille, as a three-year-old, sometime in September 1986. I know this because the teachers gave each of us kids a special sign before we learned to write and read our names. The sign helped us to recognize our own things among the belongings of 40 or 50 other children. My sign was still visible on the cover of this box up until a few years ago when it finally faded out with time and constant washing.

Over 25 years ago my mother filled this box every morning with apple wedges, a voileipä and Petit Ecolier -cookies that I would eat at snack time with my fellow kindergarden pupils in the school’s yard under a platanus and the Mediterranean sun (Mom, I’ve never thanked you for the snacks, so thank you!). By then I wasn’t called Miikka but Mica (and my family name most certainly wasn’t Pörsti but Poersht or something like that) and I was the only child with blue eyes and parents that spoke to him in a strange language.

By now, Mica is gone and I often wonder what ever happened to him. He and his friends couldn’t come to live with me in Finland a few years later when we turned ten and our family moved back. Although the colour of Mica’s eyes were OK and typical here, he felt just a bit too weird and different to stay with his perhaps slight French accent and different mental scenery. Everything he he knew was from a different world and somehow many, many people didn’t want to hear from it at all. Many kids said it wasn’t true that he hadn’t grown up here and for some reason coming from abroad created aggressive reactions in some people – both adults and children.

In Finland he was simply too much of a stranger – as at that time, in order to be different here, it sufficed that somebody didn‘t know the rules of ice hockey or who Rölli was. Sorry for the exaggeration, but I’m sure you get my point. Today, I often wonder about those who came in or out after Mica and are stranger than him: actual, not hidden immigrants and others who are so easily hated for what they just are by birth or as the outcome of sad circumstances.

But I think Mica just went on hiding. I often have the feeling that he comes back to say hi when I sleep or I‘m tired. He’s always ten and he still counts in French and reads Tintins in the language Hergé wrote them in. He tells me what we used to do when we were kids and how Rémi B. and all the other people we knew are doing back in Marseille, back in time.

This morning, I put my lunch into my red box, as I often do, before going to work. Call me unecological, but as a former missionary kid I thank God for plastic as I don’t know who else to thank for this material that outlasts memories, tears, hellos and goodbyes. Call me sentimental, but for a person whose childhood’s scenes and cast has been wiped off and rewritten so many times as mine, a simple, durable plastic lunch box may become a priceless, personal artifact.

Roots, memories, personal feelings, identity and the public recognition of these elements are crucial in order to survive for all of us, perhaps especially for minority groups – be they hidden, unrecognized, public, strange, difficult to grasp or unpleasant in the eyes of others. None of us can choose where we are born and what we are as a person. Some of us can’t even choose where we grow up, live, how we are treated and what we become.

I wish you all a very happy week on this national Sami people’s day because the celebration of a minority should be a real party for us all. And I hope for the many silent, screaming, weird, singing, disappointed, fanatic or mumbling voices we’ve heard during the past couple of weeks in Finland prior to the presidential election to be taken in account by all of us in the future – not just the voices we recognize, understand, like or approve. There is a message and a desire for a better world behind every statement, no matter how we label the person making it – be he or she fanatic, gay, straight, conservative, demonic, immigrant, humane, patriotic, ignorant or liberal.
PS. Samis? Who are they? Find out here.
Voileipä? What’s that? Oh, that’s a sandwich in Finnish, although we usually don’t put another slice of bread on top of the other as a cover as, i.e., the French and the Beninese do.

As a preacher, I admire those who are driven by curiosity to deepen their knowledge and discover more about Vodou and I am ready to dish out some secrets holding aloft our religion in exchange for a transparent bottled liquid, not trying to sell my religion but transparent oblige as in other religions.

This year’s celebration was stuffed with colorful activities enrolled in different performances involving all Fetish priests and Priestesses followed by adepts of Heviosso, Mamiwata, Tron-Kpetodeka Zangbeto, Sakpate, Age-vodou etc who converged at Gbecon, Grand-Popo to demonstrate their fidelity and attachment to Vodou religion. A great multitude defied the heat, struggled to witness a five hour procession through sandy couloirs between the Atlantic Ocean and the Mono River. All started with the sacrifice of a goat to all the vodou spirits by a famous fetish priest from Gbecon.

A beautiful scene that attracted the attention of the crowd for a while was a fleet of canoes that transported beautifully dressed Mami Wata adepts across the river from Hève. The men aboard responded rhythmically, with their bodies and paddles to chants from adepts, unified their movements and ferried all to their destination; “PLACE DE VODOU”.

Kokouhoun Adept in Trance

Interesting performances during the procession were so mysterious that visitors, new to such occasions bombarded me with questions to which I was unable to answer publicly. More questions without answers rained lot of doubts in the minds of numerous visitors who adventured for the first time to Grand-Popo and Ouidah. The departure of the supreme head of Benin’s Vodou religion DAGNRON GUEDENGUE signified the end of 10th January vodou day celebration. People got dispersed into their respective communities for a big feast mostly organized by Chief Fetish Priests for adepts and friends.

Villa Karo hosted a group of important Vodou personalities who took refuge in Lissa-Gbassa to avoid being drowned by admirers. A delicious dakoin served with barracuda accompanied by some centiliters of unidentified transparent hot stuff proclaimed the end of an interesting afternoon.

Heviosso Chief Fetish Priest

NB: I am creating a special platform for Questions and Answers for vodou in the near future. A Bientôt

2.2.2012: and here it is!

Naapurien pihalla asuu arkoja vuohia.

”Wiktoriina, bonne arrivée!”, sanoi Alphonse ollessaan minua Cotonoun lentokentällä vastassa. Olen nyt ollut viikon uudessa kotimaassani. Minua naurattaa melkein koko ajan ja paikallisiakin ihmisiä naurattaa. Miten iloista täällä on, vaikka kovinkin köyhää. Ehkä myöskin elän vielä aikamoisessa kulttuurishokissa, joten ensimmäinen reaktioni kaikkeen uuteen on hihittely. Ensimmäisenä aamuna heräsin norsun törähtelyyn, mutta ei täällä kyllä norsuja ole. Kaikkialla myydään jotakin. Eläimiä, bensaa, kankaita, ruokaa. Kännykän latauskortteja, sandaaleita, jääpaloja. Naiset ja lapset kantavat tavaraa päänsä päällä. Kaikki pukeutuvat värikkäisiin kauniisiin printtikankaisiin.

Olen ehtinyt käydä monessa Grand-Popon ravintolassa, täältä saa jopa pizzaa. Sana on kiirinyt, ja luultavasti jo koko kylä tietää minun olevan kevään 2012 harjoittelija, vaikka en ole vielä edes aloittanut töitä! Villa Karon henkilökunta on aivan uskomattoman rentoa porukkaa, mukaan lukien koirat Juha, Jaana ja Jaakko. Vuohet ja lampaat ovat harmikseni aika pelokkaita, mutta onneksi sentään rukoilijasirkka lennähti syliini yksi ilta ja iso torakka pelästytti minut keittiössä.

Lauantaina olimme lähes kaikkien Villa Karon stipendiaattien kanssa eräässä muistotilaisuudessa. Olimme kaikki pukeutuneet samasta kankaasta meille teetettyihin asuihin. Se oli aivan hillitön näky sekä meille, että täältä parin tunnin ajomatkan päässä olevan pienen kylän asukkaille. Tuntuu siltä, että tänne kannatta tulla kenen tahansa ihmisen, joka kärsii hienoisesta noloudesta tai traumasta. Minunkin isohko takapuoleni on saanut paikallisilta paljon ”ihailevaa” kommenttia ja naurua. Minä ehdottomasti nauran mukana!

Minibussillinen "yovoja" on juuri saapunut juhlapaikalle. Olen itsekin kuvassa.

Matkatavaraa minulla on paljon mukana. Se koostuu pääosin kaikenlaisista puteleista ja purnukoista. Tähän asti Afrikan matkailuni on rajoittunut Tunisiaan, joten olen varmuudeksi pakannut kaiken mahdollisen lääketarvikkeen mukaan. Mitäköhän sieltä Grand-Poposta ei saa ostettua? Kuinkakohan kauan olen hygieniafriikki enkä uskalla esimerkiksi pestä hampaitani kraanavedellä?

Olen todella innoissani tästä tulevasta seikkailusta ja työtilaisuudesta! Olen iloinen päästessäni vihdoin tutustumaan Villa Karon henkilökuntaan ja kevään stipendiaatteihin. Yritän netin toimivuuden mukaan kirjoitella blogia aina kun jotain jännää tapahtuu. Täältä tullaan Afrikka ja Grand-Popon vuohet!

*   *   *

Wooden Fishermen's Fetishes from Ada Tribe, Ghana in exhibition at Amos Anderson Art Museum, Helsinki. Collection from Juha Vakkuri, the exhibition curated by Tintti Timonen.

Länsi-Afrikassa yleiset, voodoo-uskontoon liittyvät fetissinuket tuovat mieleeni ajatuksen vieraudesta ja outoudesta, joka on kuitenkin samaan aikaan kovin arkista ja kotoisaa. Freud puhui ilmiöstä (eurooppalaisessa kontekstissa) nimellä unheimlich, kammottava, viitaten aiemmin tuttuun, josta on tullut salattua ja siksi samalla pelottavaa. Nuket ovat minulle “outoja” siksi, että ne ovat maagisia: niillä on ihmisten mielissä yhteys toiseen todellisuuteen. Ne edustavat tuonpuoleisia voimia tässä todellisuudessa, tarjoavat sillan tämän ja tuntemattoman välille. Toisin kuin unheimlich:in tapauksessa, fetissin edustamaa vierautta ja toiseutta ei kuitenkaan voodoo-uskonnossa torjuta vaan pyritään hyväksymään se osana elämää. Sana vodun viittaa siihen, mikä on mystistä, tuntematonta, ja siksi arvostettua, pyhää.

Georgette Singbe, joka vastaa Villa Karon pienoismuseosta Grand-Popossa toteaa usein, että näyttelyssä esineillä ei enää ole niiden maagista voimaa. Ne on irrotettu kontekstistaan – arjesta, jonka osana uskontoa harjoitetaan. Jotakin tuosta voimasta on kuitenkin jäljellä – ainakin sekulaarissa mielessä – myös Amos Andersonin taidemuseon ylimmän kerroksen näyttelyssä. Esineiden tarinat kulkevat kulttuurista, kontekstista ja miljööstä toiseen.

Fetissinuket ovatkin rajaesineitä monessa eri merkityksessä. Taidemuseossa näytteillä ollessaan ne ovat taiteen ja ei-taiteen rajoja koettelevaa arjen taidetta. Voodoo-esineinä ne ovat maagisen ja ei-maagisen rajoja rikkovaa uskonnollista esineistöä. Ja nyt täällä Suomessa ne ovat objekteja, jotka tasapainoilevat kulttuurien ja uskontokuntien rajoilla.

Fetissien mukanaan kuljettama animistinen ajattelu ei ole kuitenkaan täysin vierasta suomalaiselle mielelle. Tarinat esimerkiksi metsän väestä, Tapiosta, Mielikistä ja Vellamosta, ovat meille tuttuja satujen ja kansanrunouden kautta mutta samalla hyvinkin läheistä, 1900-luvun puolelle ulottuvaa kansanperinnettä. Siinä missä suomalaisissa traditioissa painottuvat metsä ja sen maagiset piirteet, on Länsi-Afrikassa merellä tärkeä asema. Jos metsä edusti suomalaisille tuonpuoleista, muistuttaa meri Guineanlahden asukkaille toiseudesta, johon on suhtauduttava kunnioituksella: niin elanto kuin myös elämä ovat riippuvaisia suhteesta mereen.

"The Serpent Priestess" (ca. 1926) by German artist Schleisinger is often displayed as a popular image of Mami Wata in Africa and in the Diaspora. Credit: Wikipedia.org

Amos Andersonin näyttelyssä voi havaita, että ghanalaisten Adojen veistoksilta puuttuu raajoja. Näin voidaan suojautua haiden hyökkäyksiltä ja muilta kalastajia uhkaavilta vaaroilta: fetissi on jo luovuttanut kätensä tai jalkansa merelle, eikä kalastajan tarvitse pelätä.

Mami Wata -veistokset ja -maalaukset puolestaan kunnioittavat vedenjumalaa (”Mami Water”), jolla on usein eurooppalaisen merenneidon piirteet ja joka kantaa mukanaan tärkeitä voodoo-symboleita. Käärmeet kertovat voimasta ja luovat sillan tämän- ja tuonpuoleisen välillä. Joskus Mami Wata kannattelee suurta munaa, joka representoi elämää. Kauri-simpukat ja niiden muodot symboloivat rahaa ja vaurautta, ja usein toistuva kolmipäisyys on puolestaan merkki Mami Watan androgyynistä Denzu-muodosta. Mami Wata on voimakas jumala, joka tarjoaa onnea ja hyvinvointia kannattajilleen. Hänen merkkiensä alla syntyneet voivat olla varmoja menestyksestään elämässä – mutta vain jos heillä on puhdas sydän.

Beniniläinen kirjailija, sosiologi Dominique Aguessy on kuvannut osuvasti voodoo-uskonnon tarjoamia mahdollisuuksia käsitellä elämän ja olemassaolon vaikeita kysymyksiä tarinoiden ja symbolien kautta:

Le travail sur l’imaginaire et les symboles est encore plus vital si l’on veut encourager l’individu et les groupes humaines à retrouver une cohérence interiéure ou interne, de façon à être plus à même de vivre en paix avec ses voisins et en harmonie avec le reste du monde. (Contes du Bénin: L’oracle du Hibou, 2004.)

Lyhyesti suomentaen, Aguessylle voodoon tarkoituksena on tarjota itseymmärrystä ja siten mahdollisuuksia rakentaa eettisiä suhteita toisiin ihmisiin ja koko maailmaan.

Täällä vielä pieni kurkistus Fondation Cartierissa Pariisissa maalis-syyskuussa 2011 järjestettyyn näyttelyyn Vaudou.

Afrikkalainen iltapäivä -konsertissa Aristide de Souza tarjoaa talven taitteeseen lämpimät terveiset Beninistä. Hän esittää sekä perinteistä beniniläistä että improvisoitua musiikkia. Aristide soittaa balafonea, djembeä, laulaa ja tanssii. Mukana musisoimassa ovat myös Franck Koumolou (djembe, laulu), Maija Karhinen-Ilo (laulu) ja mahdollisesti muitakin yllätysesiintyjiä.

Lauantai 14.1. klo 15
Taiteen vaihtolava
Fleminginkatu 21

Liput 10e
Tilaan mahtuu rajoitettu määrä; varaa lippusi siis ennakkoon!
Lippuvaraukset ja lisätiedot: 0400-392071, tainamakiiso@hotmail.com

A sign forbidding to take a shit on the beach in front of a restaurant in Grand-Popo. 'Scuse my French. Photo by Laura Pörsti.

A certain kind of bluntness is quite typical in Benin – or at least when the locals speak French. Or, one could also argue that the use of euphemisms is very usual in Western countries. Here in Europe we are more or less taught to speak about certain body parts or bodily functions only with close family members or trained medical professionals as if they were dangerous.

I’ll give you another example of Beninese bluntness.

One time, after I had missed a monthly concert at Villa Karo because of having… err… stomach problems, a person came to say hello to me the next day on the street. Although I didn’t know him, he quite typically new who I was, as there weren’t that many white people in town at the moment. By the way, when many people know you, what you have done, are doing or plan to do when you don‘t know them, you get a confusing feeling of being part of a strange live performance of the Bold and Beautiful. Anyway, after mentioning to the fellow that I had unluckily missed the concert, he replied that he knew that already. Why? He had heard from someone that I was “puking or something when the band was playing“. That was the beginning of a beautiful friendship.

Some time later I was having a drink with a local musician. As the waitress came to bring us our beverages my friend was telling me that he had a cuticle infection that made his djembe playing difficult. When the waitress heard what we were talking about, she said that the infection could be treated by inserting the finger in a woman’s vagina. I asked the waitress if the treatment was common and she said yes. The musician nodded as a sign of agreement with her and the two of us resumed our conversation about Islam in Benin as if we were in a weird Aki Kaurismäki movie.

Of course, the manner of expression varies in Benin as it does in any place depending on one’s social, economical and cultural background. During my time there I’ve also met people that speak so overtly polite, correct and poetic French that they could be characters from a classic novel by Honoré de Balzac.

However, to me the interesting point about the anecdotes I’ve cited above isn’t really the way people talk in Grand-Popo. People talk in all kinds of ways all over the world and when words are taken from people’s mouths and put in odd cultural environments they turn into funny stories. What interests me the most is that on these occasions I obviously had an impromptu meeting with my own cultural boundaries. These situations created a reaction in me: they surprised me or made me laugh as they collided with my own notions of politeness or behaviour in public places and among strangers. The logical question at this point is: how often does my way of speaking create a reaction, whether good or bad, among the locals in Grand-Popo or any place else where I‘m a cultural stranger?